ARTIKKELIT 6/98
300 Helsingin yliopiston kasvattia kaatui 1918 kansalaissodassa. Heidän muistoaan kunnioittavat marmorilaatat laitosten seinillä.
Fyysisesti ja instituutiona yliopisto selviytyi vallankumouskeväästä muuten vähin vaurioin. Opetus toki keskeytyi, ja kohta sen antaminen näytti entistäkin vaikeammalta, kun nuori valtio rekrytoi oikeustieteen opettajia virkamiehikseen.
Yliopisto suljettiin jo syyslukukaudeksi 1917. Syynä oli maailmansodan myötä vaikeutunut elintarviketilanne sekä uhka Helsingin joutumisesta evakuoiduksi Baltiaan levinneen sodan vuoksi. Maalta tulevien ylioppilaiden katsottiin olevan hyödyksi sadonkorjuussa kotonaan.
- Elintarviketilanne oli erityisen huono vuosina 1918-19. Venäjällä esiintyi todellista nälänhätää, kun tuotanto oli lamassa miesten ollessa rintamilla. Näin myös Saksassa. Suomi oli riippuvainen tuontiviljasta ja voista, vaikka olikin maatalousvaltainen maa. Sotavuosina tapahtui useita elintarvikemellakoita ja ryöstöjä, kuvailee professori Matti Klinge, Helsingin yliopiston historian kirjoittaja.
Joitain tutkintoja ja tenttejä kuitenkin suoritettiin kaikissa tiedekunnissa. Kuusi väitöskirjaa tarkastettiin. Lääketieteellisessä annettiin myös kliinistä opetusta ja suoritettiin joitain kursseja. Dosenteille ja muulle henkilöstölle taattiin palkat opetuksen keskeytyksesta huolimatta.
Marraskuun yleislakon jälkeen yliopiston rahakokoelma pakattiin ja siirrettiin päärakennuksen holvien turvaan.
Itsenäisyys valoi toiveikkuutta
Itsenäisyysjulistuksen saaman myönteisen vastaanoton ja toiveikkaan tunnelman vallitessa kevätkausi kuitenkin avattiin, jopa poikkeuksellisen juhlallisesti 19.1.1918. Tuolloin ei tiedetty, että bolshevikit hajottivat samana päivänä kansalliskokouksen ja ottivat vallan käsiinsä Pietarissa.
Ylioppilaskunnan järjestämässä iltajuhlassa sai kantaesityksensä Sibeliuksen Jääkärimarssi, joka riemukkaan vastaanoton vuoksi esitettiin useita kertoja. Ylioppilaat olivat muodostaneet Saksaan perustetun suomalaisen jääkäripataljoonan ydinjoukon.
Tuohon aikaan yliopiston opettajat osallistuivat varsin aktiivisesti valtiolliseen elämään. Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa professoreista tosin oli vain kaksi: E. N. Setälä ja Talas, mutta sitä edeltävän senaatin kahdestatoista jäsenestä puolet oli yliopistomiehiä.
Punakapina sulki ovet
28.1. Punainen kansanvaltuuskunta otti vallan käsiinsä myös Suomessa. Yliopiston konsistori joutui kokoontumaan seuraavana päivänä rehtori Waldemar Ruinin kotona, koska kapinallisten vartiot olivat saartaneet yliopiston. Yliopisto suljettiin jälleen.
- Yliopiston sairaalat toimivat, mutta muut tilat pidettiin tyhjinä ja lämmittämättä. Vahtimestarit kyllä yrittivät pitää niistä huolta. Tiettävästi sairaaloissa ei ollut kovin paljon sodassa loukkaantuneita, koska rintamat olivat enimmän osan talvea kaukana Helsingistä, Klinge arvioi.
Punaiset eivät juurikaan käyttäneet yliopiston tiloja. Rehtorin kertomuksen mukaan fysikaalisen laitoksen laboratorion toiminta estettiin "väkivalloin", ja 12.4. sieltä ryöstettiin mm. kaksi kiikaria. Helsingin taistelun aikana rakennus sai sata konekiväärin luotia seiniinsä, mutta ikkunoiden särkymistä vakavampia vaurioita ei tullut.
Saksalaiset valtasivat Helsingin 12.-13.4. Yliopiston rakennuksista ei varsinaisesti taisteltu, joskin vakavampia yhteenottoja oli Esplanadilla, Kauppatorilla ja Liisankadun-Unioninkadun kulmassa, missä punaiset tulittivat Hakaniemestä 300:n hengen vankijoukkoa otaksuen ilmeisesti saksalaisten pyrkivän hyökkäämään sen suojassa.
Kaupungin valtauksen jälkeen saksalaisia sotilaita oli muutaman viikon ajan majoitettuna ainakin fysiikan laitoksen, kasvitieteen laitoksen ja kasvitieteellisen puutarhan tiloissa. Sairaaloissakin oli haavoittuneita. Helsingin taisteluissa kaatui 200 saksalaista, 300 punaista ja parikymmentä "maan alta noussutta" valkoista. Helsingin yliopiston kasvatteja sodassa kaatui noin 300.
Ylioppilaaksi kirjoittamatta
Konsistori kokoontui 18.4. ja julisti yliopiston avatuksi. Opetusta ei näin myöhäisessä vaiheessa kannattanut käynnistää, mutta tutkintoja suoritettiin runsaasti. Kolme väitöskirjaakin tarkastettiin keväällä. Sensijaan ylioppilaskirjoituksia ei tuona keväänä oltu voitu toimeenpanna. Kaikki lukionsa päättäneet julistettiin ylioppilaiksi.
Yliopiston kirjaston toiminta hiljeni huomattavasti aiempaan verrattuna. Kirjalahjoituksiakin saatiin niukalti. Yksi niistä oli kuitenkin varsin erikoinen: punapäällikkö T. W. Hyrskymurto oli jättänyt valtakunnanrajalle selvästi havaittavaan paikkaan huomattavan määrän yliopistolle osoitettua suomalaista ja ulkomaista bolshevikkikirjallisuutta, jota rehtorin kertomuksen arvion mukaan tulevaisuudessa olisi vaikeata hankkia.
18.5. yliopisto järjesti juhlasalissaan juhlan kenraali Mannerheimille ja hänen miehilleen, vaikka tuolloisen saksalaissuuntauksen mukaan keskittyikin juhlimaan Helsingin vallannutta kenraali von der Golzia ja keskuudestaan lähteneitä jääkäreitä. Vuotta myöhemmin Mannerheim ja Svinhufvud kutsuttiin filosofian kunniatohtoreiksi. Syksyllä 1918 maasta poistuvaa von der Golzia ylioppilaskunta muisti korkeimmalla kunnianosoituksellaan; puheenjohtajajiston merkillä.
Viimeistään syksyllä kävi ilmi, että melkein kaikki oikeus- sekä maataloustieteen opettajat olivat rekrytoituneet korkeisiin valtion virkoihin. Opetus uhkasi lamaantua niin pahoin, että rehtori heitti ilmaan "vastenmielisen" ajatuksen: pitäisikö juristeille ruveta maksamaan muita korkeampia palkkoja.
- Erityisesti juristeja tarvittiin nopeasti valtakunnanrikosoikeuksiin. Valtio sai muutenkin virkoihinsa henkilöstöä yliopistolta niin että se haittasi omaa opetusta. Mutta osoittihan yliopisto tälläkin tavoin tarpeellisuutensa yhteiskunnassa, Klinge arvioi. o
Lähteet:
Matti Klinge ym.: Helsingin yliopisto 1640-1990, Otava
Helsingin yliopiston rehtorin vuosikertomukset
Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, Opetusministeriö
Juhana Aunesluoma - Martti Häikiö: Suomen vapaussota 1918, WSOY
Hjelt, jääkärit ja kuninkaantekijät
Yliopiston opettajien ja opiskelijoiden valtaenemmistö kannatti Suomen itsenäistymistä ja nimenomaan Saksan tuella. Heistä näkyvimmin toimi päämäärän hyväksi kansleri Edvard Hjelt, josta tulikin kansanlaissodan päättyessä Berliinin suurlähettiläs.
Hjelt oli aktiivisesti mukana perustettaessa suomalaista jääkäripataljoonaa Saksaan. Pataljoonan ydinjoukko, 200 "partiokurssilaista", koostui yliopiston kasvateista. Hjelt joutui 1917 santarmien kuulusteluihin jääkäriliikkeeseen liittyneiden ulkomaanmatkojensa vuoksi, mutta selvisi ilman jatkotoimia.
Hjelt oli myös mukana Pietarissa valtuuskunnassa, joka sai taivutelluksi Venäjän väliaikaisen hallituksen suostumaan helmikuun manifestiin, jolla Suomen valtiolliset olot palautettiin autonomian ajan kannalle. Hänen mielestään Suomi ei tarvinnut venäläistä vapautta, svabodaa, joka käytännössä osoittautui tunnekuohuiseksi anarkiaksi. Parempi olisi varma germaamaaninen pohja.
Hjelt hoiteli saksalaissuhteita pääasiassa Tukholmasta käsin, mutta vieraili jo marraskuussa 1917 Saksan sotavoimien ylipäällikkö Ludendorffin päämajassa Reinillä. Tämä vaati Suomea julistautumaan itsenäiseksi, kuten viikon kuluttua tapahtuikin. Talvella 1918 hän oli mukana valmistelemassa jääkärien ja saksalaisten saapumista Suomeen.
Yliopiston opettajien johdolla Suomeen puuhattiin myös saksalaista kuningasta, Friedrich Karlia. Hänelle opettivat Suomen oloja ja kieltä dosentit Antti Tulenheimo ja Harri Holma.
Saksalaissuuntaus perustui Saksan sodankäynnin menestykseen vielä syksyllä 1918. Saksa hallitsi tuolloin Itämerta, Venäjän se oli lyönyt ja oli vielä syvällä Ranskassa. Hjelt palasi kanslerinvirkaan saksalaissuuntauksen laannuttua syksyllä 1919.
Kansanvaltuutettu, dos. Gylling
Edvard Gylling oli ainoa yliopiston opettaja, joka oli mukana vallankumouksen jälkeen asetetussa kansanvaltuuskunnassa. Hänet taivuteltiin sinne raha-asiainvaltuutetuksi, olihan hän ennestään sosiaalidemokraattinen kansanedustaja ja Suomen pankin valtuusmiesten puheenjohtaja.
Gylling väitteli tohtoriksi 1908 ja sai tilastotieteen dosentin arvon 1910. Työssään hän paneutui työväestön asioihin ja omaksui sosialismin aatteet. Väitöskirjan aiheena oli torpparilaitos Ruotsinvallan aikana. Vallankumoukseen hän kuitenkin suhtautui epäilevästi. Hän nousi Sdp:n puoluetoimikunnan puheenjohtajaksi 1917.
Muista kansanvaltuuskunnan jäsenistä vain Jalo Kohonen ja Otto Wille Kuusinen olivat filosofian maistereita. Valtaosa vallankumoushallituksen jäsenistä oli itseopiskelleita työväenlehtien toimittajia. Kansanvaltuuskunnan yhteyksistä yliopistoon ei ole säilynyt minkäänlaista tietoa; tuskin sellaista parin kuukauden sekavana aikana ehti tapahtuakaan.
Gylling jäi piileskelemään Viipuriin kansanvaltuuskunnan paettua sieltä Venäjälle. 1920 hän pakeni kuitenkin Ruotsin kautta Venäjälle, missä hänestä tuli Neuvosto-Karjalan johtaja. Gylling käynnisti alueen teollistamisen ja kiinnitti huomiota myös kulttuurikysymyksiin ja kansankielen asemaan.
Ehkä juuri siksi hän joutui epäsuosioon ja nationalismista syytetyksi 1935. Gylling sijoitettiin aluksi tutkijaksi Moskovan maailmantalouden istituuttiin ja Stalinin vainojen yltyessä 1937 keskitysleirille. Hän kuoli 2. maailmansodan aikana.
Veikko Yläjääski
